Keskikesällä pientareet loistavat siniviolettina ja vaaleanpunaisena merenä. Komealupiinin kukintaa katsoessa on helppo ymmärtää, miksi kasvi haluttiin tuoda Pohjois-Amerikasta suomalaisiin puutarhoihin.

Komealupiini osoittautui vahvaksi kilpailijaksi ja karkasi pihapiiristä ensi kertaa jo 1800-luvun lopulla. Muiden hernekasvien tavoin se pystyy sitomaan juurilla ilmakehän typpeä ja rehottaa vähäravinteisellakin kasvupaikalla. Laji leviää tyypillisesti juuri karujen kasvupaikkojen lajiston kustannuksella.

Vahvan vartensa lisäksi komealupiinilla on arsenaalissaan vieläpä kemiallinen ase. Kasvin lehdet ja juuret erittävät yhdisteitä, jotka maaperään huuhtoutuessaan heikentävät muiden kasvien siementen itämistä ja verson kasvua.

Mäkitervakkoa kutsutaan myös tervakukaksi. Nimi tulee tahmeasta aineesta, jota se erittää varrestaan. Kuva: Shutterstock

Tällaista kemiallista torjuntaa kutsutaan allelopatiaksi. Se ei ole vain lupiinin erikoisuus, vaan esimerkiksi kanerva ja variksenmarja osaavat myös käyttää kemikaaleja naapureiden pitämiseen loitolla. Nämä lajit kasvavatkin usein laajoina, yhtenäisinä kasvustoina.

Komealupiinin allelopatia kiinnostaa tutkijoita, sillä kasvi on luokiteltu kansallisesti haitalliseksi vieraslajiksi. Se valtaa kasvupaikkoja, joilla luontaisesti eläisi kokonainen ketokasvien seurapiiri.

Turun yliopiston tutkijat huomasivat, että lupiinin sisältämät kemikaalit vaikuttavat voimakkaasti muun muassa mäkitervakkoon, joka on yksi karujen piennarniittyjen tutuimmista kukista.